Comics backlog of 2018
On kulunut reilu 10 vuotta edellisestä sarjakuvakatsauksesta. Palasin juuri reilun 5 vuotta kestäneeltä työrupeamalta Saksasta, ja nyt kun pääsen taas säännöllisesti käsiksi kirjahyllyyni, on aika tarkastella viime aikojen kiinnostavimpia sarjakuvalukemistoja.
Käytännössä, kuten viimeksikin, tämä tarkoittaa vain mangaa. Toki maailma on täynnä hyvää sarjakuvaa riippumatta kansallisuudesta, mutta tämä kolumni käsittelee asioita jotka kiinnostavat juuri minua juuri nyt, ja joista haluan nörtätä sydämeni kyllyydestä. Täten se myös käsittelee enemmän sarjakuvia joista pidin kuin sarjakuvia joista en pitänyt. BD tai jenkkisarjakuva varmasti ansaitsisivat vastaavia burgerointeja, mutta jätän ne mielelläni muille. Tästä voi aloittaa.
HUOM: Vaikka pyrin välttämään suoranaisia spoilereita, nämä analyysit kertovat sarjakuvien teemoista ja siitä miksi pidän niistä. Ne saattavat täten tahtomattaan paljastaa elementtejä, jotka eivät olisi ilmeisiä takakansien tai Wikipedian juoniyhteenvedoista. En myöskään ole kirjallisuuden tuntija tai töissä missään kielenkäyttöön liittyvässäkään (minkä artikkelin kieliasu varmaan paljastaakin), joten omalla vastuulla eteenpäin.
Hajime Isayama - Shingeki no Kyojin
Titaanisarjakuva tuskin kummempia selittelyjä kaipaa, mutta annetaan sellainen nyt kuitenkin.
Ihmiskunta on ajettu ahtaalle jo sata vuotta sitten - värjöttelemään kolmen sisäkkäisen muurin sisään. Muurien ulkopuolella elämä ei onnistu, sillä titaaneiksi kutsutut, järjettömät, mutta myös liki kuolemattomat alastomat jättiläiset syövät kaikki, ketkä sinne uskaltautuvat. Muurien sisäpuolella, jonkinlaisessa krypto-saksalaisessa yhteiskunnassa, ihmiset kuitenkin saavat elää suhteellisen rauhassa, kunnes muuri tarinan päähenkilöitten - Erenin, Mikasan ja Arminin - kotikylän kohdalla murretaan ja jättiläiset valtaavat valtaosan ihmiskunnan jäljelläolevasta alueesta.
Luin Titaanien sotaa alunperin kymmenisen kirjan verran netistä - osapuilleen siihen asti kuin sitä silloin oli käännetty - ja unohdin koko jutun. Pari vuotta myöhemmin kirjakaupassa vetelehtiessäni tajusin, että se oli kuitenkin pohjimmiltaan perinteinen japanilainen poikain sarjakuva ja täten todennäköisesti riittävän yksinkertainen tulkattavaksi jopa minun saksan kielen taidoillani. Olen sittemmin lukenut kolmattakymmenettä kirjaa kolmannella kielelläni suhteellisen vaivatta. Sivuseurauksena Attack on Titan yhdistyy väistämättä mielessäni aurinkoisiin lauantaipäiviin, terasseihin ja weißbieriin.
Isayaman ainoa pidempi sarjakuva ei sinänsä ole mitään tarinankerronnan tai proosan juhlaa, mutta se onnistuu poikkeuksellisen hyvin parissa asiassa, joissa perinteinen shounen-sarjakuva ei yleensä onnistu. Ensinnäkin, titaanien uhka on paljon akuutimpi eksistentiaalinen ongelma kuin genren sarjakuvissa tai tarinoissa keskimäärin. Ei-älylliset jättiläiset eivät ole taho, jonka kanssa voi keskustella, neuvotella tai päästä minkäänlaiseen yhteisymmärrykseen. Jos ihmiset lopettavat taistelemisen, ainoa seuraus on sukupuutto. Uhka myös realisoituu tyydyttävästi, sillä näennäisen kuolemattomia päähenkilöitä lukuunottamatta hahmoja kaatuu kuin heinää. Titaanit eivät edes ole raivostuttavan keinotekoisia pahiksia, koska niillä ei näennäisesti ole mitään agendaa tai motivaatiota - ne vain jostakin syystä syövät ihmisiä.
Toisekseen, titaanien motivaatio ja maailman olemus sinänsä ovat mysteeri, joka pitää lukijan kiinnostuneena. Maailmassa ei tunnu olevan mitään järkeä, mutta se seuraa jotakin omaa, sisäistä logiikkaansa, joka aukenee hiljalleen tarinan edetessä, sikäli kun Isayama ei säännöllisesti mutkista sitä entisestään. Sinänsä, nyt yli 20 kirjaa lukeneena, minun on pakko myöntää, että niin sarjakuvan maailma, kuin sen tarinakaan eivät selviä puhtain paperein sen pitkästä kestosta, varsinkaan kun loppua ei vielä näy. Silti, paljastukset voisivat olla paljon typerämpiä, kuin ne päätyvät olemaan.
Huomiotaherättävää kuitenkin on, että jos ajattelen kaikkia tässä kolumnissa listattuja pidempiä sarjakuvia, niistä yllättävän monessa ensisijainen koukuttava tekijä on tarinoitten maailmaan sijoittuva epätriviaali mysteeri. Titaanien sota on vain näistä ensimmäinen, jota henkilökohtaisesti luin.
Murayama Kei - Centaur no Nayami
Kentaurihuolien konsepti on riittävän kekseliäs, jotta tunnen hieman syyllisyyttä arvostellessani sitä.
Murayama Kein vaihtoehtoisessa maailmassa evoluutio kääntyi karvan verran eri suuntaan satoja vuosimiljoonia sitten. Dominantiksi piirteeksi eläinmaailmassa eivät päätyneet neli- vaan kuusiraajaiset olennot, jotka ovat sittemmin valikoituneet planeetan dominantiksi älykkäiksi roduksi kentaureista satyyreihin, enkeleihin, demoneihin, merenneitoihin ja niin edespäin.
Fantastisesta konseptista huolimatta, Kentaurin huolet (lit. jp: セントールの悩み) ei varsinaisesti ole juonellinen sarjakuva, vaan kertoo päähenkilöinä toimivan lukiolaisporukan (etenkin kentauri Himenon) jokapäiväisistä ongelmista, joihin lukeutuu mm. ajaton kysymys siitä, miten hevoset pitävät housuja. Arkipäiväisyyksien ohella puidaan ajoittain yleismaallisempiakin teemoja, kuten esimerkiksi lajienvälistä rasismia.
Kuulostaa ihan hupaisalta, ja onkin sitä - tiettyyn rajaan asti. Ikävä kyllä japanissa jo kuudenteentoista osaansa ehtinyt sarjakuva tiputtelee pallot jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa. Kun arkipäiväiset tarinapermutaatiot on koluttu, Murayama lähtee vaeltelemaan käsittämättömän tarpeettomiin vaihtoehtoistodellisuusjaksoihin ja muuttuu muutenkin sietämättömän saarnaavaksi.
Olen toistaiseksi luovuttanut tämän suhteen, mutta mikäli kentaurihuolet joskus keräilee itsensä, minulle saa ilmoittaa.
Tsutomu Nihei - Knights of Sidonia
Sidonian ritarit lienee monille tuttu Netflixin muutaman vuosi sitten länteen tuomasta "porttianimesta" joka yllätti normaalia paremmalla 3D-animaatiollaan ja lennokkaalla transhumanismijuonellaan, saaden monia japanilaista animaatiota normaalisti seuraamattomia suoratoistopalvelun ääreen.
Tanikaze Nagaten isoisä on kuollut. Valtaapitävät nappaavat hänet kiinni nälkiintyneenä kesken ruoanvarasteluretken jättimäisen Sidonia -avaruusaluksen asutetuissa osissa. Kun käy ilmi, että Nagate on viihdyttänyt itseään pienen ikänsä taistelusimulaattoreita pelaten, aluksen komentaja sijoittaa hänet vankilan sijasta avaruustaistelumechan puikkoihin puolustamaan kotiaan tyhjyydessä lilluvilta Gauna -hirviöiltä.
Vaikka konsepti tuntuu hyvinkin perus-Niheiltä ja taide on tuttua tasoa, kyberpunk-painajaisistaan tunnettu artisti on joko pehmennyt vanhetessaan tai päättänyt panostaa fanien palvelemiseen. Sidonia no kishi ei näes ole pelkästään avaruus-mecharymistely, vaan myös genretietoinen haaremisarja - jos siis haaremigenren vakiohahmoihin kuuluisivat sukupuoltaan vaihtava neutri tai 12-metrinen biomekaaninen avaruushirviö. Tämän lisäksi sarjakuvan naiset (miehetkin toki, mutta se ei kiinnosta ketään) ruokailevat yhteyttämällä, mikä vaatii luonnollisesti alastomuutta. Fanipalvelun lisäksi myös transhumanismi pidetään tapissa, sillä mielet ylikirjoittavien epäkuolleiden tiedemisten ohella sarjan hahmorosteriin kuuluvat noin 20 Honoka- sarjan pilottikloonia ja pilottien ruokalaa pitävä puhuva karhu.
Japani, älä koskaan muutu.
On vaikea olla vertaamatta Sidoniaa aiemmin mainittuun titaanisarjakuvaan, sillä kuten sen antagonistit, myös Sidoniaa uhkaavat Gaunat ovat konkreettinen, kommunikaatiokyvytön ja täysin lopullinen uhka, jonka kanssa ei tehdä mitään rauhansopimuksia. Yleensä viihteessä tulee tottuneeksi näennäisesti ikäviin moraalisiin ongelmiin, joissa pitäisi valita pienempi kahdesta tai useammasta pahasta, mutta päähenkilöt keksivät kuitenkin keinon pelastaa kaikki (mukaanlukien koiran). Sidonia ei kuitenkaan ole tällainen tarina, eikä aluksen kapteeni ei ole tällainen henkilö - tilanteiden muuttuessa akuuteiksi tämä käyttää kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot voittaakseen. Jos tämä tarkoittaa väistöliikettä, jonka inertia muuttaa seinät lattioiksi ja paiskaa satoja aluksen asukkaita kuolemaan, kapteeni vääntää ruoria. Jos käytettävissä on enää muutama hassu massanohjaimen ammus, mutta ampumalla voi selvitä ja ampumatta jättämällä voi kuolla sukupuuttoon, kapteeni ampuu. Jos vihollinen höökii päälle ja teinipilotteja pitäisi lappaa lihamyllyyn kuin Verdunissa ikään, kapteeni nappaa isomman lapion. Nihei ei piinaa lukijoita analysoimalla näitä tilanteita - ne vain tapahtuvat.
(Lienee tarpeellista huomauttaa, että eksistentiaaliset uhat eivät ole minulle mikään erityinen kiinnostuksen kohde. Pidän vain siitä, miten sekä Titaanien sota, että Sidonian ritarit eivät nössöile tai jänistä ensin esiteltyään tällaisia elementtejä.)
Muutoinkin kyseessä on kerrankin scifisarjakuva jossa etäisyyksillä ja suhteellisilla nopeuksilla tuntuu olevan väliä, eivätkä fysiikan lainalaisuudet luhistu vain tilanteesta riippuvaksi taikuudeksi.
Olen ehkä ollut tarpeettoman ankara Nihein aiempaa tuotantoa kohtaan. Blamesta ehkä puuttui kunnon juoni. Biomega saattoi mennä äärimmäisen sekavaksi ja typeräksi loppua kohden. Sidonia, no... se on kuitenkin ajoittain hieman kiusallinen sekoitus haaremigenreä ja kovaa scifiä, joka ei loppuviimein onnistu pysymään kasassa. Nihein etu on kuitenkin täydellinen kilpailun puute.
Jos haluat transhumanistisia kyberpunk-painajaisia ja arkkitehtuuripornografiaa, vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Niheitä on pakko lukea.
Itokatsu
Löysin Itokatsun sarjakuvat muistaakseni jostakin "Suomi animessa/mangassa" -viittauslangasta. Tekijän toistaiseksi ainoa pidempi tarina, Shirogane no Nina, kertoo Tokiolaisesta Shutarosta, joka potkut saatuaan palaa vanhempiensa luokse Kitakaruizawan maalaisprefektuuriin. Shutaron yllätykseksi hänen suomalaisesta miehestään eronnut sisarensa on lähettänyt tyttärensä Ninan (huomaa kätevästi japanilaistenkin lausuttavissa oleva nimi) vanhempiensa luo hoidettavaksi. Työttömästä Shutarosta tulee Ninan osa-aikaishuoltaja.
En voi väittää etteikö valtaosa Hopeahiuksisen Ninan viehätyksestä olisi tietty tirkistelynhalu siihen, miten japanilaisille näennäisen vieras suomalainen kulttuuri esitetään sarjakuvassa. Ilokseni joudun myöntämään, että vaikka mutkia oiotaankin, Itokatsu on pääosin ihan kartalla.
Suomifetisismi ei sinänsä ole riittävä syy lukea tällä hetkellä yli sadassa luvussa huitelevaa sarjakuvaa. Tärkein syy on se, miten Shirogane no nina on samaan aikaan sekä uskomattoman lunkki ja hyväntuulinen sarjakuva, että rehellinen kuvaus niin yli-ikäisen osa-aikaistyöläisen...
...kuin peruskoululaisenkin huolenaiheista.
Sanotaan, että hyvät lukukokemukset ja niistä saatava nautinto yhdistyvät väistämättä siihen elämäntilanteeseen, missä ne koetaan. Minulle Ninasta tulee väistämättä mieleen jokaisella maitolaiturilla pysähtyvä paikallisjuna matkalla kotiin Nürnbergiin, maha ja pää mukavasti täynnä Bambergilaista laatuolutta. Noina iltoina luin hitaalla Telekomin prepaid-liittymällä valtaosan tästä sarjakuvasta, tuhlaten käytännössä kaiken (saksalaistyyliin vähäisen) käytettävissä olevan dataliikenteen. Öinen Frankonian maaseutu ei kai edes temaattisesti poikkea niin oleellisesti Kitakaruizawasta.
Itokatsun aiempi sarjakuva, Momo Sora, tuntuu tämän pidemmän sarjakuvan harjoitusteokselta. Sen sivuilla maalle muuttavat sisarukset tapaavat äskettäin leskeksi jääneen, suhteellisen toivottoman äitipuolensa. Uusperheen arkea seurataan yhden albumin verran, joka ei ole liikaa tai liian vähän.
Hikawa Shou - Shinozaki-san Ki o Ota Shika ni!
Töhödoujineistaan tunnettu, aiemmin "Saku Saku Tei" -nimimerkillä sarjiksia kynäillyt Hikawa Shou on suorittanut onnistuneen loikan kaupallisen sarjakuvan puolelle.
Akina Shinozaki oli yläasteella luokkansa suosituimpia tyttöjä. Ikävä kyllä, kukaan hänen kavereistaan ei päätynyt samaan lukioon, joten hän on jäänyt yksin.
Akina kuitenkin (kirjaimellisesti) törmää Sasamura Kaedeen, joka on samalla luokalla opiskeleva, täysillä hönkäävä otaku petollisen söpöllä ulkonäöllä. Täysipäisenä ja normaalia joviaalimpana lukiolaistyttönä, Akina päättää pelastaa Kaeden tämän omalta huonolta maulta ja hankkia samalla itselleen ystävän.
Kuten itse tiedän, ja sinä tätä kolumnia tähän asti lukeneena todennäköisesti tiedät, mangan lukeminen (etenkin tässä iässä) on inherentisti jokseenkin itsedeprekoivaa touhua. Valkoiselle heteromiehelle tähän harrastukseen kuuluu täysin erottamattomana osana tietty häpeä. Myöskin, vaikka japanilaiset kansakuntana kuluttavat sarjakuvaa hyllykilometreittäin, nolot asiat ovat sielläkin noloja ja suositut asiat silti suosittuja. Täten niin länsimainen kuin itämainenkin lukija voivat samaistua tarinan alkuasetelmaan.
Samaa aihetta on sinänsä käsitelty ja käsitellään mangassa jatkuvasti, edellisessäkin vastaavassa kolumnissa mainittiin niin NHK ni Youkoso, Genshiken kuin Ressentimentkin (josta joudun pyörtämään sanani - ei lepsuillut, hyvä oli).
Minkään tiukemman analyysin sijaan Shinozaki-san on puhdasta fanipalvelua nörteiltä nörteille. Tekijän ollessa tunnettu aiemmista sarjakuvistaan, jotka käsittelevät valopalloja ampuvia keijuja, ei liene yllätys että ennemmin tai myöhemmin Shinozakin pitää pelastaa nörttiydeltä enemmänkin itsensä kuin Sasamura. Koska nolot asiat ovat hauskoja, tämä on vaikeaa.
Hupia.
Mutta samaa aihetta voi myös käsitellä toisinkin.
Nico Tanigawa - Watashi ga Motenai no wa Dou Kangaete mo Omaera ga Warui!
Watamote ei ole hupia, vaan yksi kivuliaimpia lukemiani sarjakuvia. Se kuitenkin jollakin ilveellä pitää otteessaan.
Tomoko Kuroki on häviäjä, josta kukaan ei pidä. Ei edes Tomokin oma veli. Syynä tähän on päähenkilön käytännössä patologinen kyvyttömyys niin eläytyä muitten ihmisten asemiin kuin ryhdistäytyä millään itsekontrollin akselilla. Antisankarittarella ei ole varsinaisia kavereita muutamaa vanhaa tuttavaa lukuunottamatta, ja teoriassa tätä tulisi varmaan käydä sääliksi, mutta näin on hyvin hankalaa asennoitua.
Tanigawa on yrittänyt tehdä minkälaisen tahansa sympatian tunteen mahdollisimman haastavaksi. Toisin kuin Shinozaki-sanin Kaede, Tomoko ei ole sievä, hauska tai sympaattinen, vaan itseriittoinen, ylimielinen ja riidanhaluinen. Päähenkilötär mieltää jatkuvasti kaikki ympärillään olevat ihmiset mahdollisimman negatiivisessa valossa, ja paremman ylemmyydentunnon kohteen puutteessa pätee vaikka nuoremmalle serkulleen, jos vain suinkin voi.
Lyhyesti, Watamote on Japanin versio Peep Showsta sarjakuvamuodossa.
Minun täytyy tavallaan nostaa tekijälle hattua, koska vaatii varmaan jonkinnäköistä luonnetta piirtää kymmeniä ja taas kymmeniä lukuja sarjakuvaa, ja vastustaa kiusausta pelastaa päähenkilöä itseltään. Tanigawa esittelee myöhemmin uusia hahmoja, joista tulee Tomokin, jos nyt ei aivan ystäviä, niin ainakin jonkinnäköinen etäinen lähipiiri. Sarjakuvan tyyli ei kuitenkaan muutu.
En ole täysin varma pidänkö Watamotesta sanan 'pitää' varsinaisessa merkityksessä, mutta palaan aina ajoittain sen pariin - aivan kuin ihminen, joka katsoo vuodesta toiseen satunnaisesti formuloita odottaen näkevänsä taas yhden näyttävän onnettomuuden. En ole edes varma haluanko tekijän heltyvän. Ja mikäli näin on tapahtunut niissä kymmenissä luvuissa, joita en ole vielä lukenut, en osaa sanoa mitä mieltä olisin siitä.
Kigitsu Katsuhisa
Hirviökirurgi Fran elää kartanossa toinen toistaan omituisempien hybridiolentojen keskellä, odottaen hänet tehnyttä Tohtori Madarakia takaisin elämäänsä. Fran kaipaa luojaansa, mutta sillä välin hänen kuuluu käyttää aikansa järkevästi. Tohtorin toiveina näet oli, että Fran valjastaisi kirurgintaitonsa ihmiskunnan palvelukseen.
Niin tulee tottavie käymän.
Ikävä kyllä Fran on se ns. true neutral -hahmo, jota missään ropekampanjassa ei koskaan oikeasti tehty. Fran ei koskaan kysy onko auttaminen oikein, tarpeellista tai järkevää, se on vain tehtävä, jos joku sitä sattuu pyytämään. Seurauksista viis, koska tiede pyhittää tarkoituksen. Laboratoriotouhut eivät sitäpaitsi ole ilmaisia, joten myös maksavia asiakkaita pitää välistä löytää.
Klassisissa saduissa pullon hengelle kohdistetut toivomukset piti muotoilla huolellisesti, jotta saattoi saada mitä oikeasti halusi, ja mikäli teki sopimuksia paholaisen kanssa, pieni printti piti tutkia sitäkin tarkemmin. Juuri kukaan Franin asiakas ei ole riittävän yleissivistynyt tai edes genretietoinen tiedostamaan tätä, joten sarjakuva luhistuu melko kaavamaisesti verta läträäväksi ryminäksi kohti mitä mielipuolisempia body horror -tilanteita.
...mikä ei ole väärin, koska Franken Fran on ajoittaisesta vastenmielisyydestään huolimatta hauska, kekseliäs, ja riemuisan häpeämätöntä pulppia. Eivätkä aivan kaikki luvut edes pääty huonosti, vaikka se onkin yleistä.
Samaan aikaan kuin Franken Frania, Katsuhisa piirsi myös hieman kevyempää sarjakuvaa nimeltä Helen ESP. Kevyemmyys on tosin hieman harhaanjohtava termi, sillä kumpikaan esimerkki ei käy lähelläkään raskasta luettavaa - kunhan nyt jälkimmäisessä ei säännönmukaisesti tapahdu kauheuksia.
Helen menetti näkönsä, kuulonsa ja puhekykynsä onnettomuudessa vuosia sitten, mutta kommunikoi ja kokee ulkomaailman telepaattisesti opaskoiransa Victorin välityksellä. Body horrorin sijaan luvut ovat ennemminkin huvittavia tai surumielisiä. Kaiken kaikkiaan Helen ESP tuntuu sisältävän tarinoita, jotka eivät mahtuneet tai sopineet Franin sivuille, mutta jos Franista jäi vähän nälkä, niin mikä jottei lukiessa. Katsuhisan muuta tuotantoa ei tätä artikkelia kirjoitettaessa ole edes käännetty.
Kou Yaginuma - Futatsu no Spica
Vuonna 2010 Japanin ensimmäinen miehitetty avaruuslento päättyy katastrofiin. Leijonaksi nimetty raketti rysähtää Yuigahaman fiktionaaliseen rantakaupunkiin vain sekunteja lähdön jälkeen, aiheuttaen avaruusmatkailun historian vakavimman onnettomuuden. Lähestulkoon kaikki Yuigiaman asukkaat menettävät jonkun läheisen - yksivuotias Asumi Kamogawa menettää äitinsä.
14 vuotta myöhemmin julkinen mielipide on toipunut onnettomuuden aiheuttamasta shokista ja Japani on uudelleenkäynnistänyt avaruusohjelmansa. Tokioon on perustetussa avaruusteknologian oppilaitoksessa käynnistetään astronauttiohjelma, josta on tarkoitus valita yksi tai useampi oppilas kolmen vuoden päähän suunnitellulle avaruuslennolle. Lapsuutensa katastrofista huolimatta Asumi on haaveillut avaruuteen pääsystä koko ikänsä, ja päättää osallistua potentiaalisille astronauteille varattuun epäinhimilliseen ja epäreiluun rääkkiin.
Twin Spica on ehkä anakronistisin sarjakuva jonka osaan nimetä. Yaginuma aloitti ideoimisen jo vuonna 2000, kun viimeinen luku taas ilmestyi vasta elokuussa 2009. 2000-luvun alun näkökulmasta tarina sijoittuu viisi, tai maksimissaan viisitoista minuuttia tulevaisuuteen, mutta vielä sen kuvitteellisella 2020-luvullakaan kännykät eivät ole itsestäänselvyys, läppärit ovat paksuja kuin kakkosneloset, ja vaikka avaruusmatkailuun liittyvät faktat ovat pääosin ihan kurantteja, teknologia ja estetiikka on kaikin puolin lähempänä ysäriä.
Onneksi tällä ei ole väliä, koska Twin Spica ei oikeastaan ole sarjakuva teknologiasta ja avaruuteen menemisestä, vaan sarjakuva asioitten menettämisestä ja halusta mennä avaruuteen. Eikä se edes tapahdu täysin 2020-luvulla, vaan rinnakkain kolmessa ajassa - nykyhetkessä, sekä eri henkilökahmojen menneisyyksissä 2010-luvulla ja vuosituhannen taitteessa. Se ei myöskään edes yritä olla sarjakuva tieteellis-teknologisesta maailmankatsomuksesta, koska Asumin kipinän lähteä avaruuteen herättää leinojapäiseen maskottipuukun pukeutuva avaruusaluksen henki, jonka vain hän voi nähdä.
Lopputulos on niin ihmeellinen sillisalaatti, että minun on vaikea ymmärtää miten kukaan edes on voinut keksiä sen. Osittain tämä näkyy vähän koko ajan, sillä Twin Spica ei - kaikessa rehellisyydessä - ole ihan hirveän kummoisesti kerrottu tai edes piirretty. Mutta se on äärimmäisen kunnianhimoinen, ja kun kun Yaginuma saa pakkansa kasaan, sarjakuva lyö lukijaa palleaan kuin poravasara. Se on sukupolvien mittainen tarina intohimosta, päättäväisyydestä ja unelmista, mutta ennenkaikkea asioitten menettämisestä. Vaikka sitä kuinka haluaisi, edes avaruudessa ei ole tilaa jokaiselle.
Tosin, jos se olisi Asumista kiinni, sinne pääsisivät kaikki.
Akihito Tsukushi - Made in Abyss
Vanhemmat kuvalautojen käyttäjät saattavat muistaa ajoittain ahkerasti pastetut, hieman omalaatuisella tavalla piirretyt kuvitukset lapsista hämmentävän värikkäässä fantasiamaailmassa. Sittemmin kävi ilmi, että kyseessä oli nippu hahmotelmia ja konseptitaidetta, jotka Akihito Tsukushi teki ennen kuin aloitti suurimman, kunnianhimoisimman, ja tottapuhuen myös ainoan sarjakuvaeepoksensa piirtämisen.
Orthin kaupunki pienellä saarella meren keskellä on rakennettu jättimäisen aukon ympärille. Kaupunki elää ja hengittää aukosta silmänkantamattomiin laskeutuvan syvänteen tutkimisesta, ja sieltä vuodesta toiseen löytyvistä resursseista ja artifakteista. Syvänteen tutkiminen on vaarallista siihen asetetun kirouksen vuoksi, koska mitä pidemmälle tutkimusmatkailija laskeutuu, sitä vaikeampi tämän on (vähän kuten Nietzschen klassisessa lainauksessa) palata takaisin ylös.
Tsukushi tekee hyvin selväksi ettei kuvaa modernia aikaa, sillä Syvänteen ympärille rakentunut vaivihkaa teollistuva yhteiskunta ei ole järin kiinnostunut moderneista ihmisoikeuksista. Kevyemmät matalan tason keräilytehtävät teetetään orpokodin lapsilla (ihan kuin Dickensin klassisessa kirjassa), eivätkä nekään ole kovin vaarattomia, kuten sarjakuva tekee jo alkumetreillään selväksi. Tarinan liikkeellepaneva voima on tietenkin yksi orpokodin lapsityöläisistä, Riko, jonka kuuluisa tutkimusmatkailijaäiti on kadonnut vuosikymmen sitten. Kun Riko löytää keräilyretkellään kiroukselle immuunin robotin, on aika tehdä (mahdollisesti erittäin yksisuuntainen) matka syvänteen kaikkein pohjimmaisiin kerroksiin, löytää äiti, jos tämä on vielä hengissä, ja ottaa selvää mistä tässä kaikessa on kyse.
Terävimmät jo huomaavatkin läpileukkauksen muistuttavan Divina Comedian kaaviokuvaa helvetin rakenteesta, vaikka yhtäläisyydet jäävätkin karkean temaattiselle tasolle.
Jotta kukaan ei nyt odottaisi mitään aivan muuta kuin mitä on tarjolla, lienee syytä paljastaa että Tsukushin pehmeänpyöreä piirrostyyli ja lennokkas premissi ovat petollisia. Made in Abyss ei ole kepeä seikkailusarjakuva vaan osapuilleen räikeintä eksploitaatiota sitten 70/80-luvun Italian elokuvaperinteen. Tsukushia on kritisoitu ihan syystäkin. Made in Abyssin piirrosjäljen ja teemojen kontrasti lähentelee ajoittain fetisismiä. Jos katkotut kädet, alleen laskevat ihmiset ja veren valuminen joka ruumiinaukosta ovat liikaa, kannattaa jatkaa suoraan seuraavan nimikkeen pariin.
Jos taas eivät, no, eksploitaatioaspekti ei kuitenkaan ole sarjakuvan se juttu. Tietyllä tavalla sen on pakko olla olemassa - syvänteen täytyy tuntua massiiviselta, vaaralliselta ja anteeksiantamattomalta. Kuten Titaanisodassa ja Sidoniassa, Made in Abyssin maailman olemus on salaisuus, mutta se on paljon lumoavampi kuin edellämainituissa esimerkeissä, ja tarina nojaa siihen kokonaisuudessaan. Syvänteen mysteeri on lähestulkoon epäreilu juonielementti, koska sen selvittäminen on sekä lukijan, että sen päähenkilöitten kirjaimellinen, yhteinen tavoite.
Tsukushin omaperäinen piirrostyyli onnistuu välittämään syvänteen valtavuuden ja päähenkilöiden ratkaisujen peruuttamattomuuden tunteen, mitä tarina tarvitsee. Minua ehkä viedään kuin pässiä narussa, mutta jos se on näin kutkuttavan jännittävää, niin teuraalle mars.
Douman Seiman
Kirjailija, joka kunnostautuu novellien kirjoittamisessa, muttei joko erityisesti hallitse, tai halua tehdä pidempiä tarinoita, on vähänkään enemmän lukeville tuttu käsite. Douman Seiman on Japanin sarjakuvamedian saralla nimenomaan tämä tyyppi.
Siinä missä monet doujin- tai hentsupiireistä ponnistavat tekijät ennemmin tai myöhemmin siirtyvät yksinomaan omien tuotantojensa pariin, Seiman palaa vielä yli kahdenkymmenen vuodenkin uran jälkeen ajoittain piirtämään pornoa jonkun muun hahmoilla (mukaanlukien yllämainittu Sidonian ritarit). Varhaisin lukemani tuotos - Sexual Instinct and the Hydrogen Bomb War - on kömpelö ja pitkälti törkyä, mutta siitä huolimatta se määrittelee teemat ja osan hahmokaartista (tai ennemminkin 'mytologiasta'), joita Seiman tulee myöhemmin käyttämään. Alkukankeuksien jälkeen päästään itse asiaan - loputtomaan sumaan ultralyhyitä, usein vain kahdeksansivuisia tarinoita, joita on julkaistu sekä itsekseen että koottuna kokoelmakansiin.
Lyhyttarinoitten kirjo on loputon. Rakastuminen nostaa ihmisten painoa noin seitsemälläsadalla grammalla. Luchadore-noitia. Epäkuolleitten tyttöjen iltapäivälounas. Eläintarhan tiikeriin rakastunut nainen. Täytettyjen eläinten Shub-Niggurath.
Palasiksi hajonnut kaveri, joka pyytää apua kootakseen itsensä. Toivomus tähdenlennolle muuttaa sylki alkoholiksi. Tyttö joka pyyhkii muistoja saadakseen kaverinsa rakastumaan toivottomasti uudestaan ja uudestaan. Yksisilmäisen noidan ihmekabinetti metsän keskellä. Tyttö, joka pitää taivasta paikoillaan...
Tämä on toki oikeasti vasta alkua. Nickelodeon -kokoelmassa kahdeksansivuiset lyhärit yhdistyvät surrealistiseksi kokonaisuudeksi ja palaavat ajoittain myös uusintakäsittelyyn. Kuten terävimmät jo saattoivat arvellakin, valtaosa Seimanin tarinoista käsittelee enemmän tai vähemmän rakkautta. Ei välttämättä onnellisesti, mutta ainakin katkeransuloisesti ja positiivisella pohjavireellä. Niin tai näin, Nickelodeonissa on paljon outoja juttuja, mutta se on hyvän mielen sarjakuvaa.
Ja sitten on toki se tämän kolumnikerran hotellisarjakuva.
Sodasta toipuvalla Biefuscun banaanivaltiosaarella on hotelli, jonka taantuva turistibisnes on ajanut ahtaalle. Menneisyyttään pakoileva ex-Yakuza varaa itselleen huoneen ja ryhtyy tutustumaan hotellin työntekijöihin, muihin vieraisiin, sekä saaren asukkaisiin. Koska niin Biefuscu kuin sinne saapuneet turistitkin ovat enemmän tai vähemmän eksentrisiä, lomaan tropiikissa riittäisi sisältöä myös ilman saarella riehuvaa murhaajaa tai myyttiä sen perustaneista kolmesta noidasta.
Monet Seimanin aiempien lyhärien hahmoista tai elementeistä palaavat uusintakierrokselle osana hotellitarinaa - vaikka tekijällä ei varsinaisesti ole mitään magnum opusta, näin tiheästi kerrottuna kokonaisen kolmen albumin mittainen yhtäjaksoinen sarjakuva tuntuu eepoksen mittoihin venytetyltä. The Voynich Hotel on niin täynnä kaikkea mahdollista ja mahdotonta, että on vaikea kuvitella miten se ei puuroudu jo alkumetreillä, mutta lopputulos on hellyyttävä, ihastuttava, ääneennaurattava, ja kaiken kaikkiaan paras kirja minkä luin vuonna 2017.
Jos päätät lukea yhden ainoan sarjakuvan, mitä tässä kolumnissa on mainostettu, lue The Voynich Hotel. Douman Seiman on lyhyen tarinan mestari, mutta pystyy pidempäänkin - kunhan sen saa tehdä kahdeksan sivun paloissa.
[redacted]
Osa sarjakuviin liittyvistä mietteistä on varmuuden vuoksi poistettu.
Naissarjakuva
En ole yleensä ajatellut asiaa tarkemmin, mutta sarjakuvien piirtäminen ja lukeminen lännessä on ollut perinteisesti melko miehistä touhua. Persepolista lukuunottamatta ei tule mieleen yhtä ainutta isoa länsimaista sarjakuvaeeposta, josta vastaisi alusta loppuun asti nainen. Eikä Persepoliskaan oikeastaan ole lännestä.
Naissarjakuvasta on silti pakko puhua yksinkertaisesti siksi, että kaikki loput tässä kolumnissa käsitellyt sarjakuvat ovat naisten piirtämiä ja kirjoittamia. Huomioitava on, että jotkut aiemmatkin saattavat olla, koska mangaa piirretään usein nimimerkeillä ja ainakaan minulla ei ole varmaa tietoa kaikkien artistien identiteetistä, mutta allaolevat tapaukset ovat tulleet minunkin tietooni asti.
Mitään erityistä tasa-arvosynninpäästöä en tässä hae, sillä myrkylliseen yli-ikäisten koulukiusaajien kulttuurivallankumoukseen liittyminen kummankaan puolen taistelijana kiinnostaa minua osapuilleen yhtä paljon, kuin hatullinen lantaa.
Hyvä sarjakuva sen sijaan kiinnostaa aivan helvetisti. Ja jos sitä saadaan enenevässä määrin myös naisilta tätä nykyä, sen parempi.
Diipit hahmot. Kunnon kässärit. Tykit tarinat. Haista vittu.
Tsukumizu - Shōjo Shūmatsu Ryokō
Ihmiset ovat lähestulkoon kaikonneet kuolevasta maailmasta. Chito ja Yuuri tutkivat jättimäistä rauniokaupunkia etsien tarvikkeita, joiden avulla säilyä hengissä ainakin hieman pidempään. Raunioitten ikää on vaikea arvioida, sillä maailma on täynnä sekalaisia, toisiinsa sopimattomia osasia kuten Chiin kettenkrad tai Yuun Type38, jotka eivät näytä olevan samasta todellisuudesta kuin taivaisiin asti ulottuvat arkologiat ja digitaalikamerat. Päähenkilöitä (tai ainakaan Yuuta) tämä tosin kiinnostaa paljon vähemmän kuin seuraavan elintarvikepakkauksen löytäminen.
Toisin kuin muissa kolumnissa käsitellyissä "maailma onkin mysteeri" -sarjakuvissa, traktorityttöjen maailmanhistoria ei välttämättä ole arvoitus odottamassa ratkaisua - sen lohduton nykyhetki ja unenomainen tunnelma riittävät aivan hyvin. Tsukumizun petollisen amatöörimäiseltä vaikuttava (mutta jatkuvasti parantuva) tyyli ei vähennä teoksen tehoa tippaakaan, korkeintaan vahvistaa sitä. Chiin ja Yuun vaellus on täynnä toivottomuutta, mutta se on myös tutkimusmatka täynnä pieniä ilonpilkahduksia.
Vaikka Yuu on laiska ja tuntuu ajoittain kuolleelta painolta siinä missä Chii pitää pakettia kasassa, traktoritytöt eivät ole keinotekoisesti toistensa kurkussa kuten keskimääräiset amerikkalaisessa webcomicmaailmassa käsikirjoitetut hahmot. Päähenkilöiden suhde on luonteva, vastavuoroinen, ja tuntuu suuremmalta kuin sitä kuvaavat ruudut.
P.S. Myös Tsukumizulla on taustansa doujin-maailmassa.
Yoshitoki Oima - Koe no Katachi
Koulukiusaaminen on hankala aihe mediassa. On vaikea kuvitella esimerkkiä joka ei luhistuisi infantiiliksi kostofantasiaksi tai jotenkin vähättelisi aihetta tekemällä siitä trivialisoitavan kysymyksen, jonka voi vain yhtäkkiä sopia selväksi. Uskoisin myös, että harvat koulukiusatut ihmiset (ainakin huomattavasti harvemmin kuin kiusaajat) pääsevät asemiin joissa he voisivat vapaasti kertoa tarinoitaan ja saada äänensä kuuluviin. Toisaalta Oima ei haastatteluissaan väitä, että mikään Koe no Katachissa olisi varsinaisesti omaelämänkerrallista, eikä sillä ole väliäkään, koska samoin kuin Twin Spica ei oikeastaan ole kertomus avaruuteen menemisestä, Koe no Katachi ei pohjimmiltaan ole kertomus koulukiusaamisesta.
Shouya Ishidan ollessa nuori, hänen luokallaan koulussa aloittaa kuuro tyttö, Shouko Nishimiya. Erityisavun tarpeessa oleva Shouko kerää nopeasti keskenkasvuisten lasten ärsytyksen päälleen, ja luokan ilkeämielisimmät, Shoya etunenässä, tekevät hänen koulutaipaleestaan helvettiä. Tämä jatkuu, kunnes eräänä päivänä tuuli kääntyy, ja Shouya itse joutuu kohteen paikalle.
Vuosia myöhemmin, aikuistumassa oleva Shouya tuntee tarvetta etsiä Shoukon käsiinsä ja pyrkiä joko hyvittämään tekonsa tai vähintään saamaan anteeksiannon. Kiusaamisen sijaan Koe no Katachi kertoo sovinnosta, tai sen mahdottomuudesta.
Koe no Katachin ajan-, tai oikeastaan iänkuva, on absoluuttisen kohdallaan. Se jotenkin onnistuu kertomaan viimeisiä teinivuosiaan elävistä nuorista, joitten pitäisi ottaa vastuu elämästään, olematta raivostuttava. Lisäksi se on teknisesti hyvää sarjakuvaa - se on sommiteltu hyvin, sen kuvakerronta valuu vaivattomasti, ja se osaa halutessaan käyttää tehokeinoja jotka toimivat nimenomaan sarjakuvissa. Vaikka juoni sortuu ajoittain turhaan draamailuun ja sivuhahmot ovat enemmän tai vähemmän karikatyrisoituja, päähenkilökaksikko on rautaa. Shouya ei ole pelkästään entinen nilkki, eikä Shoukon kuurous ole tekijän tekosyy saarnata. Kaksikon viha/rakkaussuhteella on kerrankin yhteinen tausta, joka perustelee molemmat.
En rehellisyyden nimissä voi sanoa, että Koe no Katachi olisi täydellinen sarjakuva, mutta ollakseen 24-vuotiaan tekijän ensimmäinen oikeasti oma teos, jonka kaikki 7 albumia on piirretty maanista tahtia 14 kuukauden aikana, se on täysin käsittämätön suoritus. Oima on antanut Koe no Katachiin kaikkensa, ja se näkyy. Tästä on vaikea olla nauttimatta.
HUOM: Sarjakuvasta on olemassa ns. ensimmäinen vedos, joka on lyhennetty versio ensimmäisestä albumista ja tehty ennenkuin varsinainen julkaisu alkoi. Suosittelen lukijoita siirtymään suoraan varsinaiseen tarinaan, koska tämä lyhennelmä vain spoilaa juonta ja varsinainen julkaisu hoitaa kaiken paremmin.
Ryoko Kui
Ensimmäinen kosketukseni Kuin tuotantoon oli 4kanaalin lauta- ja roolipeliaiheisen /tg/ -osiossa, johon joku pastesi lyhyttarinan "Kaukainen utopia". Lyhärissä luokan lapset usutetaan miettimään, miten kiusaamista ja syrjintää voitaisiin välttää ja fiktiiviset pupu- ja rottakansat voisivat elää rauhassa keskenään. Lasten brainstorm-sessio karkaa nopeasti lapasesta.
En harrasta pelinjohtamista, mutta esimerkkinä maailmanluonnista toiminut otos sai minut silti etsimään käsiini kokoelman johon se kuului, enkä oikein osannut odottaa kaikkea, mitä oli luvassa. Sanon suoraan, että oli vaivallosta avata uudestaan niin Terraario lokerikossa tai aiempaa lyhyttarinakokoelmaa "Lohikäärmeen seitsemän söpöä lasta", ja yrittää löytää juuri ne sivut, jotka haluaisin liittää tähän artikkeliin esimerkeiksi. Ihan vain siitä syystä että haluaisin liittää osapuilleen ne kaikki. Jos Douman Seimanin on lyhyen tarinan mestari, Ryoko Kui on ultralyhyen, joskus vain kolmisivuisen tarinan mestari. Suuhun laitettavat kuumemittarit paljastavat ihmisten todelliset tunteet, platonin muodot ovat ruokaa, poika auttaa autotielle kuivumaan jämähtäneitä merenneitoja, akvaariossa asuu jumala ja toimistorouvat pitävät kanssakäymisoikeudenkäyntejä.
(sanoin että minun teki mieli liittää tähän aivan kaikki)
Kuin tarinoissa toistuva elementti on tietynlainen demystifikaatio. Ne ottavat usein enemmän tai vähemmän fantastisia elementtejä ja ikäänkuin tarkastelevat mitä tapahtuisi jos asiat nyt oikeasti olisivat tällä mallilla. Rouva taiteilijan ainoa pidempi sarjakuva, Dungeon Meshi (lit. Luolastoruokaa) edustaa myös tätä ideaa, mutta äärimmilleen vietynä.
Laioksen johtama dunkunkomppausryhmä joutui pakenemaan punaisen lohikäärmeen yllättämänä. Ikävä kyllä paon yhteydessä Laioksen oma sisko joutui lohikäärmeen syömäksi, joten takaisin on mentävä - siskon osat on nimittäin saatava ehjinä takaisin D&D -tyylistä henkiinherätysloitsua varten. Onneksi lohikäärmeet ovat vaihtolämpöisiä ja sulattavat ruokaansa kauan.
Rahat ovat ikävä kyllä lopussa, minkä seurauksena osa ryhmästä ottaa hatkat ja lyöttäytyy tuottoisampien seikkailijaporukoitten matkaan. Saadakseen pennit venymään, Laios (ihmistaistelija), Marcille (haltijavelho) ja Chilchuck (puolituisvaras) joutuvat jättämään kaiken epäoleellisen. Sissimuonan sijaan on syötävä niitä samoja hirviöitä, joita vastaan luolastossa taistellaan.
Dungeon Meshi on nostanut Kuin osapuilleen jumalattaren asemaan aiemmin mainitulla /tg/ -keskustelufoorumilla. Jokainen uusi luku postataan uskollisesti omaan säikeeseensä heti kun käännös on saatavilla. Ja siihen on syynsä, sillä Luolastoruokaa on haudanvakavan palavasti rakastunut parodiointinsa kohteeseen. Se on uskomattoman kekseliäs ja kasaa niin vaivattomasti oman mytologiansa kuluneitten D&D -reseptien (ehe ehe) päälle, että kaikki 80-luvulla opittu tuntuu jälleen uudelta.
Marcillen hahmoon on myös tungettu niin paljon ilmettä ja vaivaa, että minun on vaikea uskoa etteikö kyseessä olisi tekijän oman kynäpaperiroolipelihahmon self-insert. Mutta en ole puristi - nopat saavat ropista taustalla jos se vain on hauskaa, ja Kuin piirtämänä kaikki näyttää olevan.
Kabi Nagata - Sabishisugite Lesbian Fuzoku Ni Ikimashita Report
Oletteko ikinä lukeneet tarinaa mielenterveysongelmista, jossa ns. hullu henkilö olisi kuvattu uskottavasti? Koska minä en voinut rehellisesti sanoa lukeneeni...
...ennenkuin luin Kabi Nagatan esikoisteoksen.
Mielenterveysongelmat ovat kirjallisuudessa vähän samanlainen asia kuin koulukiusaaminen. Niitä kuvaa yleensä joku, joka katselee tilannetta ulkopuolisena. Vaihtoehtoja on monia. Ehkä hulluista tehdään komediaa tai helppoja pahiksia, tai kellariloukon kertojan suusta valuu loputtomia monologeja. Vähintään lukijalta odotetaan jotakin - me kaikki olemme samanarvoisia ja meidän pitäisi suvaita toisiamme, joten sinun, lukijan tulisi nyt tuntea vähän syyllisyyttä.
Yksinäiset lesbokokemukset eivät ole mitään ylläolevista. Ne ovat absoluuttisen rehellinen, enemmän tai vähemmän omaelämänkerrallinen tarina, jossa Nagata käy läpi elämäänsä, ongelmiaan ja niitten ratkaisemisen mahdottomuutta. Oleellista on kuitenkin se, että Nagata ei kaipaa sääliä, tai tyrkytä lukijalle mitään mielipidettä. Hän kertoo vain tarinaa, josta kerrankin käy selväksi miltä tuntuu, kun ei vaan kertakaikkiaan pysty skarppaamaan.
Kuka tahansa, joka on joutunut elämään ja toimimaan päivittäin mielenterveysongelmaisten ihmisten kanssa, tietää, että tämä voi olla aivan uskomattoman raskasta touhua, mutta Nagata rohkenee ymmärtää myös läheisiään. Koska (ennen kaikkea koska?) tämä on Japani, vanhemmat eivät pysty käsittelemään tilannetta, mutta Nagata kykenee antamaan sen anteeksi. Teos ei ole itsesäälissä rypemistä, vaan puhdas kertomus. Nagatan ongelmat eivät ole hänen oma syynsä, mutta hän ei myöskään halua syyttää niistä ketään muuta, joten lukija ei voi välttää sympatiantunnetta.
Tämä sarjakuva on ollut tekijän henkireikä, ja koska hän sen kehtasi meille mitään pyytämättä antaa (tarina julkaistiin alunperin ilmaiseksi pixivissä), me tuntemattomat olemme hänelle sen lukemisen velkaa.
Minun on lisäksi välttämätöntä lainata ensimmäistä henkilöä joka luki tämän artikkelin:
>Ja sitten tuo juttu mielisairauden kuvauksesta.
>Kabi Nagata on NIIN paljon edellä seuraavaksi parasta, etten tiedä mitä sanoisi.
>Muita ei edes näy sen vuoren huipulta minne se on kiivennyt.
Kaikkea hyvää Kabi (varmaankin nimimerkki), olen jo tilannut seuraavankin albumisi.
Haruko Ichikawa - Hōseki no Kuni
Kuusi erillistä kataklysmiä läpikäynyt maapallo on lähes kokonaan veden peitossa, ja sen viimeisellä kuunsirpin muotoisella rannalla asuu 28 jalokiviolentoa. Aika-ajoin taivaalle ilmestyvien mustien pilkkujen takaa saapuvat buddhalaisjumala(ttaret) yrittävät viedä heidät palasina mukanaan kuuhun, joten jalokivien täytyy partioida pientä niemimaataan, ja taistella olemassaolostaan.
Säästin kaikista parhaan sarjakuvan viimeiseksi.
Täh?
Mangassa ja animessa on totuttu eri asioitten ns. inhimillistämiseen. Kissat ovat pikkutyttöjä. Avaruuden muukalaiset ovat pikkutyttöjä. Kalmarit ovat pikkutyttöjä. Kauhut ajan ja avaruuden tuolta puolen, joitten katsominen saisi normaalin ihmisen menettämään järkensä ja puhumaan hullun arabi Abdul Azharedin muinaisista kirjoituksista, ovat pikkutyttöjä. Hōseki no Kunissa jalokivet ovat vähän niinkuin tyttöjä mutta tavallaan poikia mutta oikeastaan niillä ei ole sukupuolta tai tällä ei ole oikein väliä. Mutta sillä, että kaikki (mestari Kongoa lukuunottamatta?) ovat jalokiviä on väliä. Jalokivet ovat kuolemattomia, menevät sirpaleiksi, kootaan uudestaan, ja puhuttelevat toisiaan Mohsin kovuusasteikkoon viitaten.
Mainitsin että tässä artikkelissa puhutaan paljon sarjakuvista, jotka koukuttavat lukijoita niitten maailmaan liittyvillä mysteereillä. Aiemmat esimerkit ovat tehneet tätä, mutta vaikka niissä on ollut lähes kuolemattomia alastomia jättiläisiä, avaruudessa killuvia biomekaanisia hirviöitä, Danten Infernoa peilaava syvänne tai anakronistinen rauniokaupunki, ainakin niitten päähenkilöt ovat olleet (lähes?) ihmisiä. Niitten maailmoissa on ollut jonkinlaiset fantasia- tai scifikonventiot joista ottaa kiinni. Hōseki no Kunin maailmasta emme tiedä yhtään mitään.
Merta lukuunottamatta lähes eloton maailma ja sen viimeinen saari?
Vihamielistä buddhalaismystiikkaa kuusta?
Kuka on mestari Kondo, ja miksi hän ei ole jalokivi vaikka kaikki muut ovat?
Mitä ihmeen kiviä nyt ylipäänsä...?
Nyt alkoi vittu kiinnostaa. Kiviäkin.
Paitsi siis jos Hōseki no Kuni on muutoin huono, mutta kun se ei ole. Haruko Ichikawan mattamusta/vitivalkoinen piirrostyyli on samaan aikaan sekä nostalgiaa 70-luvun nuorten tyttöjen viihdelukemistosta että, että parasta sarjakuvan käyttöä sitten Ashinano Hitoshin Yokohama Kaidashi Kikou:n. Hōseki no Kunin kerronta on petollisen vaivatonta - se on timanttista (ehe) sarjakuva-sarjakuvaa. Todistaakseni tämän, liitän nyt alle toisen luvun sarjakuvasta kokonaisuudessaan.
Frau Ichikawa, pahoittelut tästä ekstensiivisestä lainauksesta, mutta parhaassa tapauksessa kukaan ei sitä edes näe, pahimmassa tapauksessa joku päättää ehkä sen seurauksena antaa teille rahaa kuollutta puuta vastaan.
(Ennen tätä lukua meille on karkeasti esitelty sarjakuvan maailma. Morganiitti ja Gosheniitti ovat taistelleet kuun auringonpilkkua vastaan, rikkoutuneet, pelastettu ja korjattu. Kroonisesti epäpätevä Fosfolyytti on saanut mestari Kongolta uuden tehtävän: koota luonnonhistoriallinen ensyklopedia saaren eliöstöstä, jota hän ei oikeastaan jaksaisi tehdä.)
Ulkomaailma on valossa, joten Fosfolyyttiä ei edes kunnolla näy. Olemme tavanneet päähenkilön jo - huomio vedetään tarkoituksella saaren lohduttomaan maisemaan.
Ruuduissa kätetty tila määrä kuvaa sitä kuinka "kiire" niissä on. Mitä enemmän puhekuplia ja vähemmän kuvaa, sitä nopeampaa keskustelu on.
Meille esitellään hahmo jonka kaikki paitsi Fosfolyytti tuntevat. Miksi?
Kahdella puhekuplalla per hahmo selviää, että Morganiitti katsoo päähenkilöä alaspäin ja Gosheniitti on pahoillaan tämän käytöksestä.
Sivun alalaidassa, päätöksen tapahduttua, kolmas ruutu ei näytä enää näytä Fosfolyytin kasvoja vaan pelkän takapuolen - hän on jo toimessa ja matkalla. Huomaa myös miten ylempi horisontaalinen ruutu sekä näyttää jalokivien asumusta että vaivihkaa jakaa tapahtumat ajassa.
Neljä ylintä ruutua samaan aikaan sekä kuvaavat etsintää, että välittömästi esittelevät neljä hahmoa (myöhemmin: Obsidiaani, Punainen Berylli, Peridootti, Rutiili) sekä heidän ammattinsa vastaamassa kysymyksiin, joita ei ollut tarpeen näyttää. Jakamalla ruutu horisontaalisti tämän jälkeen annetaan lukijalle ja Fosfolyytille yhteinen hengähdystauko.
Shoujosarjakuva-kyyneleitä? Vai?
Kenen kättä Rutiili pitelee?
Horisontaalin ruudun jälkeinen ns. negatiivinen tila ruutujen välissä luo illuusion ajan kulumisesta, samoin kuin Ichikawan pidättäytyminen hahmojen kuvaamisesta sen jälkeen. Vertaa siihen, että kun elokuvissa ja TV-sarjoissa kun halutaan tehdä selväksi uuden kohtauksen tapahtuvan ns. myöhemmin, kamera yleensä kohdentaa ulospäin jostakin pisteestä, paljastaen suuremman osan näyttämöstä. Ruutujen jaksotus alalaidassa tekee tämän vaivattomammin.
Sivun jakaminen horisontaalilla ruudulla samoin kuin puhekuplien ja kuvan suhde on jo mainittu.
Oikealla alhaalla, näemme Benitoniitin ja Fosfolyytin omituisesti barrikoidun huoneen takaa. Tämä sulkee sekä lukijan että hahmot pois jostakin.
Fosfolyytti ei käänny, kuvakulma kääntyy...
...koska haluamme nähdä kuun auringonpilkun hänen takanaan samoin kuin äsken näimme auringonlaskun hänen edessään.
Edellisen sivun viimeinen ruutu petasi tämän koko sivun, ja samalla realisoi aiemmat pienet vilaukset Sinoperin olemuksesta.
Sanoin aiemmin, että Ichikawan piirrosjälki tuo mieleeni 70-luvun tyttöjen lukemiston.
Fosfolyytti kuvattuna Sinoperin jalkojen välistä näyttää, että vaikka kyseessä ehkä olisikin ongelmallinen henkilö, hän on silti päähenkilön kanssa samalla puolella. Kukaan jalokivistä ei ole oikeasti toistensa viha(mies?/nainen?).
Lisäksi, mitä helvettiä tämä ruutu ja sen sommittelu. En pysty lisäämään muutamaan sivuun yhtikäs mitään, antaa Rouva Ichikawan puhua kaikessa hiljaisuudessa.
Ruudun leveys indikoi siinä suhteellisesti käytettyä aikaa.
3.5
Taustan tummuuden progressio kohti sivun pohjaa muuttaa iltahämärän yöksi. Ruudut eivät seuraa toisiaan aivan välittömästi.
5. ja 6. ruutu. Tiedämme välittömästi mikä on Rutilen ja Fosfolyytin suhde. Hauskasti.
Miksi Fosfolyytti ei muistaisi? Jotakin jalokivien ominaisuuksista paljastui juuri ilman, että sitä tarvitsi varsinaisesti sanoa ääneen.
Huomaa myös, että kumartumisen antama tila on käytetty ovelasti puhekuplille. Se samalla hiljentää Fosfolyytin ja antaa Rutiilille aikaa selittää.
Sivun yläosa vahvistaa sen, mitä lukija ehkä jo arvasi.
Alaosa, antaessaan Fosfolyytille uutta tekemistä, samalla tekee erikseen pysähtymättä selväksi, että jalokivet eivät luontaisesti ole valkoisia, vaan jostakin syystä puuteroivat itsensä ihmisten värisiksi.
Negatiivinen tila on jo mainittu.
2 viimeistä ruutua asettavat Sinoperin ja Fosfolyytin eri puolille sivua, ja jättävät heidän väliinsä tyhjää, täysin valkoista tilaa. Koska Sinoperi ei voi koskea kehenkään, tämä tila on sekä fyysistä että figuratiivista.
2 alinta ruutua. MESTARILLISTA.
Sinoperin frontti pettää. Meillä on nyt 2 henkilöä, joitten välille syntyi juuri yhteys koko sarjakuvan ajaksi ja lukija tietää sen heti.
Keskellä, kun Fosfolyytti kurottaa Sinoperia kohti, Ichikawa on poistanut jaon joka erotti heidät eri puolille sivua. He ovat hetken aivan lähekkäin, samassa ruudussa.
Sivu jaetaan sekä ajassa että paikassa, ääniefekteillä ja sommittelulla. Sinoperille annetaan yksi, täysin tyhjä valkea ruutu aikaa kääntyä ja palata paikalle.
Tässä kohtaa minua alkoi itkettää.
Sinoperi ei ikinä ole fokuksessa ruudun keskellä - hän katsoo ruudun ulkopuolelle.
Koska Sinoperi ei voi edes välillisesti koskea mihinkään, hän käsittelee Fosfolyytin lehtiötä kirjaimellisesti silkkihansikkain.
Jos ette halua nyt HETI mennä lukemaan tätä sarjakuvaa, en usko että pystyn auttamaan teitä. Luin ensimmäistä albumia Jalokivien maata kirjaimellisesti kädet täristen, ja ainoa syy miksi suosittelin nimenomaan The Voynich Hotel:a ensin on, että se ei ole enää kesken. Ichikawa voi vielä teoriassa pilata sarjansa - en juuri nyt usko sitä sekuntiakaan, mutta se on mahdollista.
Baka-Updates väittää, että Hōseki no Kuni on Ichikawan ensimmäinen pidempi tarina, ja että hän olisi ennen sitä piirtänyt kaksi albumillista lyhyttarinoita, jota ennen... ei mitään.
Jonkin lipaston kätköissä on vuoriston edestä sivuja.
Lyhyttarinakokoelmat ovat Mushi to Uta, joka on kaikin puolin aika kömpelö, ja 25-ji no Vacances, joka alkaa välittömästi toimittaa. Ei yhtä lujaa kuin Seiman ja Kou, mutta Ichikawalla on sentään nokituksena Mushi to Utan lopussa on yksi vain kahden sivun tarina.
Näihin tunnelmiin.
Q: En puhu japania, mistä näitä saa?
A: Osaan itsekin vain pari kanjia, kanat, ja yleisimpiä sanoja. Joten.
Shingeki no Kyojin: Attack on Titan (de, Carlsen) ; Attack on Titan (en, Kodansha USA) ; Titaanien Sota (fi, Sangatsu)
Centaur no Nayami: A Centaur's Life (en, Seven Seas)
Sidonia no Kishi: Knights of Sidonia (de, Egmont) ; Knights of Sidonia (en, Vertical)
Shirogane no Nina: Silver Nina (en, crunchyroll)
Momo Sora: N/A
Shinozaki-san Ki o Ota Shika ni!: N/A
Watashi ga Motenai no wa Dou Kangaete mo Omaera ga Warui!: No Matter How I Look at It, It's You Guys' Fault I'm Not Popular! (en, Yen Press)
Franken Fran: de, Panini ; en, Seven Seas
Helen ESP: N/A
Sexual Instinct and the Hydrogen Bomb War: heh heh
Nickeleodon: hah hah
The Voynich Hotel: ...en, Seven Seas, HERRA JUMALA!
Futatsu no Spica: Twin Spica (en, Vertical, lykkyä tykö, minulla v11 on kirjaston poistomyyntikappale, ja olin vielä ajoissa)
Made in Abyss: en, Seven Seas, mutta aavistelen Narutaruja
Shōjo Shūmatsu Ryokō: Girls' Last Tour (en, Yen Press)
Koe no Katachi: A Silent Voice (de, Egmont), A Silent Voice (en, Kodansha America)
Ryoo no Kawaii Nanatsu no Ko: N/A
Hikidashi no Terrarium: oispa
Dungeon Meshi: Delicious in Dungeon (en, Yen Press)
Sabishisugite Lesbian Fuzoku Ni Ikimashita Report: My Lesbian Experience with Loneliness (en, Seven Seas, hattua nostaa)
Hōseki no Kuni: Land of the Lustrous (en, Kodansha America)
Mushi to Uta: N/A
25-ji no Vacances: N/A
Netin waresivustot ja google palvelevat tottakai, mutta ehkä parempi olla linkkaamatta niihin.