Comics backlog of 2006-2007
Muutama vuosi en sitten juurikaan lukenut sarjakuvia tietokoneen näytöltä. Tähän on syynsä, muutkin kuin ne, että näytöltä lukeminen on (rehellisesti sanoen) suolesta.
Tärkeämpi syy on kuitenkin tarjonnan säätelemä. Kun japanilaisen sarjakuvan länsimarkkinat joskus 2003 tai 2004 räjähtivät käsistä, tavallisen tallaajan akuutti tarve warettaa skanneja ja tuskailla näyttöpäätteensä ääressä laski - jos nyt ei aivan nollaan niin ainakin lähelle.
Länsisarjakuvasta ei tässä tapauksessa kannata edes puhua. Sen saatavuus on hyvä, ja vaikka ranska ei taipuisi, niin sen sijaan että syyttäisi oman kielipäänsä laiskuutta, voi todeta että tasokasta keskieurooppalaista sarjakuvaa käännetään todennäköisesti enemmän suomeksi kuin englanniksi. Ja jos ei, niin varmasti enemmän kuin kukkaronnyörit kuukausittain antavat myöten. Olettaen että rahaa on enemmän kuin jaksaa käyttää, rapakon takainen ihmemaa tarjoaa tämän nipun päälle ihan oman maailmansa valmiiksi englanninkielistä sarjakuvaa, johon voi tutustua jos jaksaa.
Mutta palataksemme vinosilmien ruutuihin. Ei ole kovin mielekästä kärkkyä ympäri nettiä etsimässä pienellä kaistanleveydellä jaettavia luku kerrallaan julkaistuja sarjakuvia, kun voit jo tätä nykyä kävellä läheiseen liikkeeseen ja ostaa niin paljon mangaa kuin ikinä jaksat. Jos suosikkisarjasi uusin osa nyt ei satu olemaan hyllyssä niin se tulee sinne maksimissaan puolen vuoden viiveellä (herranen aika, ehkä jopa suomeksi). Sitä odotellessasi voit lukea jotakin muuta.
Tässä ei kuitenkaan ole koko totuus.
Kun sarjakuvan menekki on niin valtava kuin se on Japanissa, se jättää tilaa myös kokeellisemmalle tai (joku sanoisi taiteellisemmalle, mutta se ei tarkoita mitään) - sanokaamme - erilaiselle sarjakuvalle. Vaikka isoja silmiä ja pieniä suita toki piisaa missä formaatissa tahansa, saarivaltiosta löytyy valtava kirjo mitä erikoisimpia virityksiä, jotka eivät ikinä läpäisseet länsikustantajien seulaa eivätkä koskaan tule saamaan toista tilaisuutta.
Joissakin mielissä tämä on ollut onnekasta, toisissa ei.
Aion nyt tässä viestissä käydä läpi erilaisia nousevan auringon maasta löytyneitä ja täällä vähemmän tunnettuja tapauksia jotka saattaa tai ei saata löytää kaupan hyllystä. Tasokkaita tai ei. Mitään erityistä järjestystä minulla ei ole. Osa näistä sarjakuvista saattaa olla jo arvosteltu purkkiin.
Huomioitavaa on, että viesti ei pääsääntöisesti sisällä negatiivisia arvioita. Luen sarjakuvaa paljon. Mikäli en pidä jostakin, tuskin jaksan kirjoittaa siitä.
Ashinano Hitoshi - Yokohama Kaidashi Kikou
YKK:sta olen jo kirjoittanut purkkiin. Se tuli mieleeni ensimmäisenä, koska olen ikuisesti katkera siitä, että reilusti yli vuosikymmen sitten aloitettu (ja hieman yli vuosi sitten lopetettu) tarina jäi täälläpäin ilman julkaisijaa.
Yokohama Kaidashi Kikou on paras ikinä tehty sarjakuva, jossa ei koko neljäntoista kirjansa aikana tapahdu oikeastaan mitään. Sen tahti on yhtä rauhallinen kuin jo tuhoutuneen maailman elämänmenokin. Maailmanloppu tuli ja meni, valtameret nousivat ja ihmiskunta on hiljakseen hyväksynyt sen, että jäljellä on enää hidas ja rauhallinen hiipuminen. Hieman kuin vanhus joka on hyväksynyt kuolemansa.
Alpha on anroidi joka tulee elämään vielä kun viimeinen maapallon ihminen on pihissyt henkensä pois. Hän pitää ränsistynyttä kahvilaa ja seuraa ystäviensä ja tuttaviensa kasvamista vanhemmiksi. Paikallisten elämää vilkastuttavat alastomien, vain lapsille näyttäytyvien henkiolentojen ja valtaisten linnunmuotoisten lentokoneitten kaltaiset mysteerit.
Sarjakuvan nimi tulee siitä, että ensimmäisissä luvuissa tehdään (nimen mukaisesti) kauppamatka läheiseen Yokohamaan. YKK on niin kaunis, että sitä on vaikea selittää mitenkään fiksusti. Se on pakko lukea.
Tuskailin pari vuotta sitten noin kymmenen kirjaa, kunnes tajusin että tulen - mikäli suinkin mahdollista - ostamaan tämän sarjakuvan kävi miten kävi. Ei olisi ollut mielekästä pilata sitä vähää mitä oli jäljellä surkealla resoluutiolla ja suttuisilla lehtiskanneilla. Odotan yhä toiveikkaasti, ehkä jopa joku suomalainen kustantamo päättää tehdä kulttuuriteon.
Kozue Amano
Kozue Amano tunnustaa avoimesti kloonaavansa yllämainitun Hitoshin sarjakuvan henkeä (mutta vain henkeä) Aria -jatkumossaan.
Akari Mizuhashi kyllästyy elämän tylsyyteen ja helppouteen ihmiskodossa (lue: Terra) ja muuttaa elämänsä suunnan kertaheitolla lähtien gondolieeriksi Marsiin. Räikeän epätieteelliseltä kuulostava premissi selittyy punaisen planeetan jo kauan sitten päätökseen tulleella maankaltaistamisprojektilla, jonka jäljiltä yli yhdeksän kymmenesosaa entisestä kiviaavikosta on nyt veden alla. Planeetta on nimetty uudestaan Aquaksi, ja sille on annettu lisäväriä kloonaamalla 21. vuosisadan kuuluisimpia kaupunkeja paikallisiksi näköiskappaleiksi. Akari on luonnollisesti menossa Neo-Venetsiaan.
Arian juonen voi spoilata hyvin yksinkertaisesti. Siinä ei tapahdu yhtään mitään. Neo-venetsian vetisiltä kaduilta kerrotaan pikku tarinoita gondolieerittarien ja näitten ystävien elämästä. Amano tuhertaa ja nysvää pikkutarkkaa arkkitehtuuria niin nopeasti kuin kykenee.
Turhaa, mutta erittäin rentouttavaa. Arian lisäksi on olemassa myös Aqua, joka sijoittuu aikaan, jolloin Akari juuri saapuu nimenomaiselle planeetalle (Arian alkaessa hän on ollut Marsissa jo jonkin aikaa). Sikäli kun tiedän, molemmat jatkumot ovat kesken. Molempia saa myös kaupasta.
Hotel
Olkaa kilttejä, ja lukekaa Boichin hotellisarjakuva:
http://kotonoha.pyoko.org/1-shots/%5BKotonoha%5DHOTEL.(1-shot).(Boichi).zip
Tamaoki Benkyo - Tokyo Akazukin
Luin Benkyon kuuluisimman sarjakuvan aivan äskettäin. Se oli jokseenkin hämmentävä.
Neljän niteen tarinassa pikku punahilkka irstailee suurimpana toiveenaan tulla suden syömäksi. Suuren tehtävänsä varrella hän tapaa nelikätisen salamurhaajattaren, ihmisteurastamoa pitävän italiaanon, kissaksi muutettavan inkubuksen, ruumiista tappokoneita kokoon kutovan noidan ja sekalaisen mutta rajatun nipun demoneita ja enkeleitä. Kaikki kohtaamiset ja ongelmat ratkaistaan seksillä, hillittömästi ylilyödyllä väkivallalla tai mieluiten molemmilla.
Tokyo Akazukinia on vaikea sanoa millään muotoa hyväksi sarjakuvaksi. Sen ainoa koukku on tekijän sekopäisyydestä kumpuava epävarmuus. Tässä voi ihan oikeasti käydä (ja hitto vie käykin) aivan mitä tahansa.
Mistä päästäänkin siihen miksi. Onhan se hienoa, että ei tiedä mitä tuleman pitää, mutta luovuuden hinta on se, että kukaan kustannustoimittaja ei todennäköisesti ole halunnut koskea Tokion Punahilkkaan pitkällä tikullakaan. Seuraukset näkyvät paitsi jo mainitussa kursailemattomassa sisällössä, myös siinä että juonenkuljetuksesta puuttuu kaikki koherenssi. Kukaan ei ole konsultoinut käsikirjoituksia, mikäli sellaisia koskaan olikaan.
Ikävä kyllä molempia vaihtoehtoja on vaikea saada. Joko kustannustoimittaja, tai sitten ei Ihan Hitto Mitä Tahansa.
Hitoshi Iwaaki - Kiseijuu
En tiedä, onko Iwaaki tehnyt muuta lukemisen arvoista sarjakuvaa kuin Kiseijuu:n, mutta sillä ei ole väliä, sillä Kiseijuu on hieno.
Parasytenä useaankin kertaan täällä julkaistu (ja nytkin parhaillaan julkaistava, ehkä viimeinkin saan sen hankittua jopa) kertoo avaruudesta saapuvista itiöistä, jotka parhaaseen 50-luvun scifityyliin saastuttavat isäntäruumiita ja muuttavat ne omikseen. Eräs niistä kuitenkin epäonnistuu, ja kykenee saastuttamaan kunnolla vain päähenkilömme oikean käden.
Perinteisen body snatchers -kuvion sijaan, Parasyte keskittyykin sitten kuvaamaan päähenkilön ja tämän limaölliäiskäden edesottamuksia ja selviytymistarinaa niin ihmisten kuin onnistuneesti sulautuneitten muukalaisten kanssa. Henkilöt ovat ihan pahvia ja juoni mitä sattuu, mutta se tärkein eli loisen ja isännän suhde on kuvattu ihmeen hyvin, enemmän kuin kompensoiden kaiken muun.
Huomio, en ole varma olisiko Kiseijuu niin mielenkiintoinen, jos joku muu olisi joskus tehnyt saman.
Jos joku muu on joskus tehnyt saman, saa kertoa.
Iou Kuroda
4chanissa Kurodaa kuvailtiin sanoin "reverse weeaboo". Internetin syövän lingoon vihkiytymättömille, "weeaboo" on vähän samanlainen kuin "wapanese". Eli Japanin ulkopuolella asuva säälittävä äpärä, joka lukee vinosilmien sarjiksia ja kuvittelee niitten olevan kovinkin hienoa taidetta. Kuroda on tämän vastakohta, sillä hän on japanilainen sarjakuvapiirtäjä, jonka tyyli on länsimaisempaa kuin länsisarjakuva.
Olettaen, että siis pidetään kiinni perinteistä, joitten mukaan japanilaisessa sarjakuvassa ihmisillä on isot silmät ja pieni suu, keskieurooppalaisessa sarjakuvassa ihmisillä on isot nenät ja amerikkalaisessa sarjakuvassa kaikilla on tiukat trikoot ja paljon niistä tursovia lihaksia.
Lueskelin kesällä ensimmäisen osan Nasua ja kaksi jälkimmäistä aivan äskettäin. Se kertoo munakoisojen ja ihmisen suhteesta.
Ihan oikeasti.
Takama on japanilainen eronnut pienviljelijä, joka asustelee vuoristossa ja tarjoilee kotoaan karanneille nuorille itse kasvattamaansa munakoisoa oluen kera. Koululainen Yokoshima kasvattaa munakoisoja oppilaitoksensa katolla ja tapaa (mahdollisesti ensimmäisen) rakkautensa tytössä joka kysyy miksi ihmeessä. Benegelli on espanjalainen kilpapyöräilijä. Joka syö kisan jälkeen munakoisoja - mutta viinin kanssa perhana. Ei oluen, ei vaikka sponsori niin käskee. Ja viimeisenä Sanae on lukion taakseen jättänyt työtön ja poikaystävätön nuori nainen, joka tekee itselleen munakoisoa sisältävää apetta mennessään eväsretkelle samalla tavoin työttömän ja tyttöystävättömän ystävänsä Arinon kera.
Nasu (suomeksi... no hitto arvatkaa) kertoo pienistä tapauksista pienten ihmisten elämässä. Ainakin aluksi, myöhemmin tulee satunnaisesti myös aivan totaalisen hämärää tavaraa. Yhtäkaikki, se on hyvä.
Kuroda on tehnyt myös (ainakin) sarjakuvan nimeltään Japan Tengu Party Illustrated. Pitänee lukea se.
Inio Asano - What a Wonderful World
Jatkaaksemme trendiä pienten ihmisten elämistä, Inio Asanon What a Wonderful World kertoo myöskin samankaltaisia tarinoita. Joskin hienoisilla vivahteilla isoa draamaa, puhuvia variksia, yhteensattumia ja yleistä surrealismia.
Toga on niin poikatyttö että Asanon epämääräisellä piirrostyylillä olisi vaikeaa sanoa mitä sukupuolta hän edustaa. 25, työtön ja asuu luukussa, jossa ei ole kylpyä. Hänen elämästään ei tulut sellaista alakulttuurimusiikin ja underground-piirien sankaruuden juhlaa kuin siitä piti. Sen sijaan hänestä ei tullut yhtään mitään. Samanhenkinen (entinen ja?) tuleva poikaystävä sen sijaan leikkasi hiuksensa, osti kauluspaidan ja etsii töitä. Ei mitään, mitä hiusten blondaaminen ei korjaisi.
Sivutarinoissa käydään takaumissa tai tavataan skeittareita, itsetuhoisia sekopäitä ja karhupuvulla henkilöllisyyttään suojaava lainsuojaton.
En koe itseäni enää kovin kyyniseksi tätä nykyä, mutta vaikka kokisin, What a Wonderful Worldin päättäväinen ja järkähtämätön myönteisyys voittaisi silti. Toivottavasti Kotonohan käännöstiimi pukkaa joskus lisää ulos.
Usamaru Furuya - The Music of Marie
Ja surrealismivaihetta nostettakoon.
Furuya on tehnyt sarjakuvaa muustakin kuin teinitytöistä. The Music of Marie on yhtä erikoinen kuin Short Cuts, mutta se on parempi, ja siinä on ihan oikea juoni.
Pipi ja Kai asuvat yhdellä valtavan meren keskellä olevista saarista, joilla jokaisella on omat, tarkkaan rajatut tapansa, tuonti- ja vientituotteensa ja erikoisuutensa. Kellään ei ole hajua millainen maailma joskus oli, mutta nyt se on täynnä kellopelejä ja päärynänmuotoisia taloja. Valtavan Maria soittaa musiikkiaan rauhoittaen ihmisen sielun ja kaikilla on niin hyvä olla että utopistisia kommarisosialistejakin pelottaisi.
The Music of Marie lainaa varmasti monia scifi/fantasiaedeltäjiä monissa asioissa, mutta en silti muista vähään aikaan nähneeni yhtä omalaatuista ja eriskummallista sekoitusta kaikkea mahdollista. Tätä sarjakuvaa ei voi verrata mihinkään, tämä sarjakuva on sellainen, johon johon joitakin muuta viihdettä verrattaisiin - jos siis olisi jotakin joka muistuttaisi sitä. Mikäli olisi aivan välttämätöntä kiteyttää konsepti yhteen lauseeseen, sekin olisi kysymys, joka menisi näin: "Mitä jos Pikku Prinssi asuisi steampunk-maailmassa, ja runkkaisi?"
Hiton mahtavaa.
Tsutomu Nihei - Blame!
Utopiasta dystopiaan. Ehkä maapallolla, ehkä tulevaisuudessa. Nihein cyberpunk-seikkailu on arvosteltu purkkiinkin, joten jätetään syvemmät lepertelyt sikseen.
Seikkalija Killy etsii nettiterminaaligeeniä omaavaa ihmistä, joka voisi palauttaa sukupolvia sitten villiintyneet vartijarobotit ja muut (bio)mekaaniset hirvitykset takaisin ruotuun. Tavallisilta tallaajilta nämä kun eivät käskyjä kuuntele.
Blame! on jatkumo toinen toistaan mielikuvituksellisempia visioita ja toimintakohtauksia, jotka seuraavat toisiaan aika huteran punaisen langan perässä. Blame! kiteytettiin aikoinaan sanoin "Aki Kaurismäki the manga", Killy ja kaverit eivät paljoa runoile.
Scifi-häröilystä joko tykkää tai sitten ei. En itse erityisemmin arvostanut, mutta kyllä tämä kannattaa jo omaperäisyyden takia lukea. Löytyy tätä nykyä myös kirjakaupasta.
Yu Aida - Gunslinger Girl
"The girl has a mechanical body. However, she is still an adolescent child."
Sarjakuvalta, jolla on ylläolevan kaltainen tagline voi odottaa vain kahta asiaa. Joko a) typerää aivotonta hömppää tai b) letkeää mutta tarkoituksetonta actionia. Aida epäonnistuu molemmissa tavoitteissa. Kaikkien todennäköisyyksien lakien vastaisesti GSG on tarkkaan mietittyä ja tasok... Henrietalla on muuten FN P90 ja se on ihkua!
2000-luvun alussa Italian sisäiset ongelmat kasvavat suhteettomiksi. Padanian itsenäistymiseen tähtäävät vallankumoukselliset ovat pakottaneet hallituksen kiihdyttämään moraalisesti jokseenkin epäilyttäviä tieteellisiä projektejaan. Pahasti vammautuneita tai kehitysvammaisia nuorikkoja rekrytään (väkisin tai vapaaehtoisesti) kyborgiohjelmaan ja ehdollistetaan toimimaan kylmäverisinä tappajina sosiaalihuoltokomission peitteen alla.
Vaikka ylläoleva lyhennelmä on parhaallakin tahdolla tarkasteltuna lähinnä tekosyy piirtää tyttöjä ja pyssyjä, Aida on tosissaan. Italian geografiasta ja miljööstä on luettu kirjoja niin, ettei edes eurooppalainen ulkomaalainen näe minkään hyppivän silmille kovin pahasti. Typerältä kuulostavat juonilaitteet pönkitetään puolivillaisilla selityksillä, jotka kaikki kuitenkin otetaan aivan haudanvakavasti ja käsitellään maailman luonnollisimpina asioina. Esimerkiksi, jotta kyborgit tekisivät mitä käsketään, heihin on istutettu valheellinen rakkaudentunne 'veljiään' kohtaan. Jokaisen huoltajan keinot elää työnsä ja syyllisyydentunteensa kanssa ovat tärkeä osa sarjakuvan hahmojen dynamiikkaa.
Jokainen uusi osa on kuin pieni joulu.
Kengo Hanazawa - Ressentiment
Takuro on malliesimerkki sellaisesta klassisesta hahmosta, jonka aikoinaan olisi voinut löytää kiroamasta maailmaa Dostojevkin kirjailemasta kellarista käsin, tai nyttemmiten postaamassa kuvaboardeille tai somethingawfuliin. Kolmikymppinen, paskassa duunissa, ei naista, ei tulevaisuutta.
Onneksi on teknologia. Alati kehittyvä virtuaalitodellisuus tarjoaa jopa limaisille, läskeille häviäjille mahdollisuuden saada naista. Virtuaalista naista, mutta reikä se on rinkelilläkin. Takuro tuhlaa kertyneet säästönsä VR-laitteistoon ja sukeltaa täyttämään fantasioitaan.
Ikävä kyllä ne eivät käy toteen. Tekoälynainenkin haluaa jotakin muuta. Huolimatta Takuron augmentoidusta keino-olemuksesta. Tämän ei tietenkään pitäisi olla mahdollista, ohjelmat tekevät mitä niitten käsketään tehdä. Siinäpä mysteeri.
Ressentiment ilmestyy Kotonohan ja Mangascreenerin kääntämänä hiljaisehkoa tahtia, enkä ole lukenut itseäni ajan tasalle. Ei pelkästään siksi, että "vihaat itseäsi mutta niin mekin vihaamme sinua" -inhorealismi sattuisi (no ehkä vähän). Pääasiallinen syy on se, että huolimatta näennäisen ivallisesta asenteesta, olen syvästi vakuuttunut tekijän aikeista kääntää lopputulos romanttiseksi komediaksi tyyliin Chobits.
Romanttisessa hömpässä ei sinänsä ole mitään vikaa (muistan pitäneeni viiteteoksesta), mutta se on parhaimmillaan silloin kun se ei sano tai edes yritä sanoa mitään. Missä tapauksessa sitä ei saisi aloittaa kuten tätä sarjakuvaa.
Tatsuhiko Takimoto & Kendi Oiwa - NHK ni Youkoso
Jatkaaksemme nörtti-inhorealismin kanssa, Japanin Hikikomoriyhdistys ottaa pahimmat 2ch-stereotyypit ja pieksee poloisia kaakkeja minkä kerkeää.
Sato on vainoharhainen, pelkää kaikkea, eikä pysty poistumaan edes kotoaan. Hän jumahtaa asuntoonsa ilman mitään tarkoitusta ja hiipii ulos vain kuvatakseen alushousuja. Jotta tarinaan saataisiin ripaus fantasiaa, naapurustossa asustaa paitsi samanhenkinen kaveri (jonka kanssa voi tehdä pornopeliä), myös kaunis nuori tyttö jonka pyhä tehtävä on pelastaa Sato hikikomoriudelta.
En rehellisesti sanoen pitänyt NHK:sta tippaakaan. Sillä on kaikki ainekset olla puhdasta neroutta, mutta saatavilla oleva tarmo käytetään toinen toistaan epäuskottavampiin juonenkäänteisiin ja yliluonnollisiksi venyviin naamanväännöksiin. Sekaan mahtuu muutama aivan eeppisen tason vitsi, mutta itse tarina ja lukujen juonet ovat ihmeellistä päämäärätöntä pomppimista jota ei kovin kauaa jaksa seurata. Luovutin osapuilleen kahdenkymmenen luvun jälkeen. Olettaen että NHK paranee myöhemmin, saan tietää siitä joskus.
Kio Shimoku - Genshiken
Modernin visuaalisen kulttuurin tutkimuksen seuran jäsenten edesottamuksista kertovan sarjakuvan animaatioversio on arvosteltu purkkiinkin. Jos NHK liiotteli nörttien hapatuksia ja vei ne ylinäyteltyihin sfääreihin, Genshiken palauttaa ne maan pinnalle.
Kanji Sasahara pääsee sisään yliopistoon, ja liittyy hyypiöpoppoon kansoittamaan klubiin pelaamaan pelejä, lukemaan mangaa ja pitämään eksistentiaalisia keskusteluja animesta. Kaikki henkilöt ovat jollakin tapaa noloja, myös koko klubia ja sen nörttikansaa vihaavat tyttöystävät tai korostetun trendikkäät pikkusiskot. Tästä huolimatta Shimoku on syvästi vakuuttunut siitä, että myös sinusta tulee lopulta ihan kunnon kansalainen.
Tai ainakin melkein. Tätä odotellessa voi kuitenkin lukea sarjiksia. Genshikenin hahmot eivät ole niin pahasti vinksahtaneita, etteikö tietäisi olevansa itse (ainakin hitusen) pahempi. Mikä on oudon rauhoittavaa. Maanläheistä hömppää, ja sille päälle sattuessaan aivan hemmetin hauskaa. Saa kaupastakin.
Hiroki Endo
Kesällä 2006 oli kulunut lähes kymmenen vuotta siitä, kun tutustuin Neil Gaimanin klassikkosarjakuvaan Sandman, ja tämän myötä lähestulkoon kymmenen vuotta siitä kun viimeksi tunsin yhtä kritiikittömän fanipoikamaista ihailua jotakin sarjakuviin liittyvää kohtaan.
Toisin kuin Gaiman, Endo piirtää sekä kirjoittaa omat sarjakuvansa. Vaikka toki tiedämme että japanilaisilla sarjakuvataiteilijoilla on aina nippu avustajia joitten nimiä ei koskaan mainita, esimerkiksi tässä viestissä ensimmäisenä mainittu Ashinano Hitoshi aloitti uransa auttelemalla sitä Oh My Goddessin piirtäjää. Muutenkin mikä tahansa rinnastus on huono. Ei näillä tekijöillä ole mitään yhteyttä, siinä missä Gaiman ottaa todellisuuden ja tunkee siihen lapsenomaista taikuutta, Endo ottaa korkealentoisehkoa scifiä, ja tunkee siihen kylmää ja tylyä realismia.
Eden on kyberpunkkia, gangstereita ja alle yksi luku ennenkuin tietää köyhtyvänsä. Lähitulevaisuudessa solukudoksen kovettava tauti tappaa kymmenisen prosenttia maapallon väestöstä ennenkuin ihmisen loputon kekseliäisyys normalisoi tilanteen. Epävakaat olot antavat tilaa ennenkuulumattoman kokoisen maailmanvallan kehittymiselle. Nyttemmin maapallo on jaettu Propatrian liittovaltioihin ja vähemmistönä toimiviin muihin valtioihin, jotka ovat halunneet säilyttää itsenäisyytensä.
Lähtöasetelma on varsin simppeli. Taudin runtelemassa Etelä-Amerikassa omaisuuden luoneen gangsterin poika joutuu kyborgilainsuojattomien kaappaamaksi, loppu onkin sitten kaikkea muusta maan ja taivaan välillä ympäri maapalloa. Jokaisen kirjan lopussa on liitteenä (ilmeisesti tosia) tarinoita Endon elämästä, jotka saattavat liittyä siihen miksi tarinassa tapahtuu mitä tapahtuu.
Paitsi monikymmenosaista wannabe-eeppisyyttä, Endo on tehnyt myös nipun lyhyttarinoita jotka vastikään kokivat englantikäännöksenkin (etsittävissä kirjakaupasta nimellä Tanpenshu). Vastakohtana Edenin valtavuudelle, novellit ovat joko pienimuotoisia tai pulp-henkisiä. Molempi parempi. Ainoa yhdistävä piirre on loputon tylyys.
En osaa sen tarkemmin selittää mitä niin erinomaista näissä tarinoissa on, mutta ne kolahtivat aivan hemmetin lujaa. Endon juttuja lukiessa tulee vain hyvä olla.
Kentarou Miura - Berserk
Herra Risto Saarelma on jutustellut Berserkistä jo pitkän, kattavan ja hyvän arvostelun verran. Minulla ei ole siihen mitään muuta sanottavaa kuin se, että minusta tämä on hyvä sarjakuva. Paljon parempi kuin se vähän puolivillainen tv-sarja.
Olen myöskin sitä mieltä, että Berserk on hyvä vielä nytkin kun se muuttui synkästä ja pahasta fantasiamaailmasta, jossa on vain pahiksia ja uhreja synkäksi mutta hauskaksi fantasiamaailmaksi, jossa on Guts ja hänen iloiset sormusten rit... no, Guts ja hänen joukkionsa.
Junji Ito
Jos tykkää kauhusta, eikä haittaa että kaikki henkilöhahmot ovat ihan yhdentekeviä kunhan outoja asioita tapahtuu paljon, mikä tahansa mitä Junji Ito on kynäillyt on juuri sinulle.
Gyossa on kaloja joilla on jalat, Uzumakissa on spiraaleja ja Tomiessa on kaunis nuori nainen. Mikä tahansa mitä näissä ei katettu, yritetään kattaa loputtomassa sumassa lyhyttarinoita. Mitä vastenmielisempiä, sen parempi.
Tosin rehellisyyden nimissä, Iton sarjakuvat ole mitenkään aikuisten oikeasti vastenmielisiä tai pelottavia. Ennemminkin täynnä sellaista lapsenomaisen, riemukkaan kökköä kauhuhenkeä, josta on lähes pakko tykätä jos on joko 15-vuotias tai iso muttei aikuinen. Tiedät jos olet.
Näitä saattaa saada kirjakaupastakin. Gyon ostin Vantelle jokin aika sitten, ehkä löydän muutkin joskus.
Shintaro Kago
Vastenmielisyydestä puheenollen, nyt päästiin asiaan.
Shintaro Kago on sarjakuva'taiteilija' jonka saatat tuntea vaikket tietäisi hänen nimeään. Jos nimittäin satuit lukemaan netissä kiertäneen ummetuksesta kertovan tarinan "When All is Said and Done".
Löysin myöhempiä Kagon töitä autuaasti unohtaen hänen olleen kyseisen... öh... mielenkiintoisen lyhärin takana. Mikä oli onnekasta, sillä jos unohdetaan paska ja kärpäsentoukat, Kagon repertuaari on laaja. Päällimmäinen yhdistävä piirre on ennemminkin komedia kuin ylenpalttinen guro, joskin jälkimmäiseltä ei voi välttyä. Mutta miltäs kuulostaisi novelli valtaisasta kerrostalosta, jossa jokainen känninen mies tulee kotiin yhden kerroksen liian alhaalla? Tai lähiöstä, joka on täynnä vieraisiin hautajaisiin tunkeutuvia sekopäitä? Tai tytöstä, jonka täytyy toteuttaa aikuistumisriitti kantamalla olympiatulta takapuolessaan - kuten äitinsä? Eivätkä nämä ole edes oudoimpia juttuja.
En ole kaivamalla kaivanut Kagon tarinoita, sillä sain ne käytännössä yksinomaan herra Risto Saarelman kautta. Vain muutama päivä sitten käsiini kuitenkin osui myös pidempi tarina nimeltään Super-Conductive Brains. Sitä ei tee mieli spoilata, mutta suosittelen.
Suositellaan kaikille paitsi niille, jotka tietävät ylläolevan perusteella, että eivät koskaan halua kuulla lisää aiheesta.
Sakae Esuno - Mirai Nikki
Lennokkaasta tulevaisuutta ennustavia kännyköitä, perijää etsiviä jumalia ja sekalaista ennustettavuuskikkailua sisältävästä juonestaan huolimatta, Mirai Nikin (suom: Tulevaisuuspäiväkirja) koukku on versin simppeli:
Mitä jos tyttöystäväsi olisi herttainen, söpö, huolehtiva, ja aivan totaalinen sosiopaatti?
Yunolla päästään niin pitkälle ettei uskoisi.
Tanaka Yutaka
Yutaka tunnetaan paitsi lyhyehköstä mutta harvakseltaan julkaistusta Ai-Renistä, myös lyhärijatkumostaan Itaike na Darling, joka on pornoa. Kilttiä ja herttaista pornoa, mutta pornoa silti. Mikä ei sinänsä yllätä, koska (liki?) kaikissa Yutakan tarinoissa on varsin kursailematonta paneskelua. Ei sinänsä että siinä olisi mitään pahaa.
Olin kuitenkin autuaan tietämätön tästä, kun ensi kertaa kuulin koko nimen lukiessani Princess Mimian.
Mimia on tyttö, joka syntyy ilman siipiä maailmaan jossa kaikilla muilla on siivet. Tämä on merkki jostakin suuresta ja hienosta, sillä siivettömän Mimian kohtalona on kohota jumalattareksi ja pelastaa Kaikki(tm).
Lyhykäinen tarina teki minuun aikamoisen, sillä siinä otettiin eeppinen konsepti, ja sitten ei paljastettu millään muotoa miten, miksi tai mitä lopulta tapahtui saati tuliko Mimiasta jumalatarta. Sen sijaan se on lyhyt katsaus mitättömän mutta huhutun siivettömän pikkutytön elämään pari päivää ennen kuin näin piti käydä. Koko tarina ei onnistu sanomaan yhtikäs mitään, mutta siinä oli jotakin epämääräisen hienoa.
Ja sitten se muu tuotanto.
Ai-Renin päähenkilö on nuori mies jonka lääkärit ovat ennustaneet kuolevan piakkoin (alle vuoden sisällä). Tällaisten kuolemaantuomittujen ihmisten elämää helpottamaan on post-apokalyptisessä miljöössä olemassa syväjäästä herätettävät ja ehdollistettavat niinikään fysiologialtaan kuolemaantuomitut naiset, joita kutsutaan nimellä Ai-Ren (oikea rakkaus?).
On pakko tunnustaa, että Ai-Ren alkaa pahuksen hyvin. Tunnelmaa riittää, ja sarjakuva jopa kyseenalaistaa oman juonikuvionsa mielekkyyden (tällaiset jutut ovat aina hienoja). Ikävä kyllä viiteen niteeseen sisältöä on aivan liian vähän ja lopulta koko luku-urakka muuttuu tuskaiseksi. Yksitoistavuotinen julkaistahti kostautuu katkonaisena puurona, ja lopetus on melodraamaa vaikka lukijaa ei enää kiinnosta. No, ainakaan seksikohtaukset eivät ole ihan päälleliimattuja.
Ja seksistä puheenollen, Tanakan tämänhetkisessä (ilmeisesti) My Lovely Ghost Kanassa sitä piisaa. Kumitustalon vuokraajia on vähänlaisesti, mutta paikalle muuttava nuorimies huomaa onnekseen että huhuttu aave onkin nuori ja varsin nätti. Olisi tästä kai jotakin elämää suurempaa romanssiakin saanut kehitettyä, mutta läträys alkaa välittömästi ensimmäisessä luvussa. Ihan viihdyttävää sinänsä.
My Balls
Ja kun nyt olemme aiheessa. Seguchi Takahiro ja Harada Shigemitsu työstävät yhdessä sarjakuvaa nimeltänsä "Pallini".
Känninen sekatyöläinen Satou Kohta osuu shintolaispyhättöön juuri kun paikallinen pappi yrittää estää tuhon jumalatarta materialisoitumasta maailmaan. Taikuusonnettomuuden seurauksena pahalainen joutuu vangituksi Satoun palleihin. Kaikki on hyvin, kunhan sankarimme vain kykenee olemaan laukeamatta kuun loppuun mennessä. Asiaa ei auta se, että Satou on neitsyt ja koukussa runkkaamiseen. Ja niin toki, Helvetistä on lähetetty hänet päihittämään kyrpiä pelkäävä pikku naispaholainen, joka kaiken kukkuraksi päätyy olemaan mustasukkainen sekatyöläisen työkaverista.
Aivan saakutin hauskaa. Ei ole pakko uskoa, mutta kyllä se on.
Ueshiba Riichi - Mysterious Girlfriend X
Tähänkin tutustuin aivan vastikään.
Mitä tästä voi sanoa? Se perinteinen rakkaustarina. Eräänä päivänä luokkaan tulee uusi oppilas, joka on syrjäänvetäytyvä tyttö. Poika huomaa tuijottavansa tätä erikoista tyttöä. Poika rakastuu tyttöön. Tyttö osaa lukea pojan ajatuksia. Pojasta tulee fyysisesti riippuvainen tytön syljestä. Tytön harrastuksena on leikellä kaikkea saksilla palasiksi.
Lukija haluaa lisää.
Mohiro Kitoh
Viestin alussa tulin todenneeksi, että olisi hauskaa jos sarjakuvissa voisi käydä Ihan Mitä Hitto Tahansa. Ikävä kyllä ihmiset, jotka kirjoittavat juttuja joissa näin on, ovat muutoin niin sekaisin ja vailla kustannustoimittajaa, että tulos on roskaa.
Mitäpä jos silti olisi yksi tapaus, jossa olisi molemmat.
Kitohin tunnetuin työ on Narutaru, eli tuttavallisemmin Shadow Star. Purkissakin mainostamani sarjakuvan konsepti on vapaasti kerraten lapset, joilla on maagisia ulkoavaruuden lemmikkejä. Siinä missä tällainen asetelma yleensä vaatisi isoja silmiä, taikatyttöjä, pehmoleluja ja mansikoita, Narutarussa lapset ovat... eh... oikeita lapsia. Toisin sanoen, empatiaa tuntemattomia pikku hirviöitä, jotka eivät paljoa tekojaan harkitse. Tällainen häivähdys realismia tuntuu todella omituiselta sen kaiken häiriintyneisyyden seassa, mihin Narutaru ennen pitkää luisuu. Sarjakuvassa on melko tarkka ja täsmällinen kohta, missä mopo lähtee lopullisesti lapasesta eikä koskaan enää palaa hallintaan.
Narutarun päätyttyä Kitoh aloitti uuden pitkän sarjakuvan, joka tunnetaan nimellä Bokurano (kääntyy osapuilleen: "Meidän").
Bokuranon idea lainaa ammoisesta mechaperinteestä. Otetaan nippu lapsia, ja annetaan näille monisatametrinen superrobotti, jolla taistella vieraasta ulottuvuudesta paikalle teleporttaavia muita jättiläiskoneita vastaan. Koska tämä kuulostaa aivan liian hauskalta, hommassa onkin juju. Ja tosiaan, lapset ovat yhä oikeita lapsia. Kitoh tuntuu vihaavan lapsia.
Jokseenkin yllättävää sinänsä, tekijän tyyli on kokenut aikamoisen evoluution. Zansho -niminen lyhyttarinakokoelma niputtaa novelleja Kitohin debyytistä lähtien, ja sen sävy on täysin erilainen verrattuna myöhempään tuotantoon. Kömpelöä, mutta pienimuotoista ja suurimmalta osin toiveikasta ja positiivista tarinointia. Jossakin välissä on selkeästi käynyt jotakin, sillä Hallucination from the Womb (toinen novellikokoelma), on jo rappiota kerrostuneessa kaupungissa.
Ja sitten on Wings of Vendemiaire, joka on yksi ehdottomista suosikkisarjakuvistani koskaan. Vendemiaire on taikurin luoma nukke, joka kulkee tämän kiertävässä tivolissa ikuisena vankina. Keinotekoinen tyttö haluaa vapautta, mutta se on mahdoton saavuttaa, sillä mikäli tämä yrittää paeta, taikuri vain tuhoaa Vendemiairen ja teloo (mahdollisesti kuoliaaksi) kenet tahansa epäonnekkaan pojan joka rakastuttuaan yritti tätä auttaa. Aina voi tehdä uuden hieman erilaisen nuken.
Kahdeksan tarinaa asettavat Vendemiairen erilaisissa muodoissa erilaisiin tilanteisiin ja lopulta niputtavat kokonaisuuden niin, että jää tarkoituksellisen epäselväksi oliko eri tarinoilla lopulta yhteyttä. Hemmetin hienoa ja ihanan pessimististä settiä.
Kitohin tarinoissa on parasta se, että ne ovat pohjimmiltaan vain lukijan perversioihin vetoavaa eksploitatiivista mässäilyä, mutta näyttävät päältäpäin katsoen hitusen siltä kuin niissä olisi jotakin oikeaa, älykästä sisätöä. Ei mitään, mikä kestäisi kriittistä tarkastelua, mutta kiva kulissi yhtäkaikki.
Duh
Tämä oli alunperin viesti Lassen Purkkiin.